Tapaus juhlaraha ja vaikean historian käsittely

Eilinen (25.4.2017) keskustelu teloitus- ja hukkumiskuvien sopimattomuudesta itsenäisyyden juhlarahoihin eteni vauhdilla tapauksen kannalta suotuisaan loppuun: ainakaan teloituskuvaista juhlarahaa ei julkaista, toivottavasti ei myöskään hukkuneen pojan kuvaa (ja myös pakettipeltoja ja sotalapsia voisi hetken vielä harkita). Petteri Orpolle pisteet nopeasta toiminnasta. Rahapajalle ei pisteitä “mielipahan” pahoittelusta.
 
Tässä keskustelussa oli erityisen kiinnostavaa sekä rahat suunnitelleen Ilkka Suppasen että juhlarahalautakunnan puheenjohtajana toimineen Tapio Yli-Viikarin puolustelu ja harmittelu siitä, että asioista ei saa keskustella (esimerkiksi täällä ja täällä). Tässä puolustautumisessa on kaksi ongelmaa: ensinnäkin sisällissodasta saa Suomessa keskustella ja toisekseen keskustelussa esitettävien puheenvuorojen muodolla ja kontekstilla on väliä. Suomalaisessa (valtavirta)taiteessa on käsitelty sisällissotaa jo viisikymmentä vuotta ja tutkimuksessakin vuosikymmeniä. Juhlarahakeskustelu koskeekin sitä, millaisen kuvan sisällissodasta juhlaraha esittää. Juhlarahan tehtävä on nimensä mukaan juhlistaa jotakin asiaa.
 
Mitä tässä siis juhlistetaan? Sotaa, laittomia teloituksia, kuolemaa? Yli-Viikarin mukaan rahat esittävät kipupisteitä, joista Suomi on selvinnyt yhtenäisenä. Huomioiden, miten pitkään kesti ennen kuin sisällissodan jälkeen voitiin puhua minkäänlaisesta yhtenäisyydestä tai edes kuulla punaisen puolen kertomuksia sodasta, “kipupiste” on kohtuullista vähättelyä. Lisäksi ihmettelen, miten on ajateltu, että juhlarahoissa on edes mahdollista käydä keskustelua vaikeasta menneisyydestä. Juhlaraha tällaisen keskustelun puheenvuorona on raamitettu osaksi hyvää ja arvostettavaa “hymistelyhistoriaa” (kuten Karo Hämäläinen kirjoittaa). Ei juhlaraha ole kriittisen ja sensitiivisen, vaikeita aiheita koskevan keskustelun puheenvuoro.
 
Kuvittelisi, että tällaisen aiheen valinnut taiteilija ja sen hyväksynyt juhlarahatoimikunta tuntisivat monipuolisesti historian, jota haluavat rahalla kommentoida. Tältä ei kuitenkaan vaikuta. Suppasen ja Yli-Viikarin kommenteissa sisällissodasta rakentuu vaiettu, mutta ohimenevän lyhyt episodi Suomen historiassa. Tällaisen käsityksen mukaan sota oli raaka ja julma molemmin puolin, mutta sen jälkeen lähdettiin nopeasti yhdessä eteenpäin. Tähän näkemykseen kuuluu myös, että nykyisin sota voidaan muistaa yhteisenä ja, absurdia kyllä, kansakuntaa yhdistäneenä tragediana. Samalla tulee mahdolliseksi käyttää sodasta kuvaa, josta taiteilija ei edes tiedä, kuka siinä teloittaa ja ketä.
 
Juuri käsitys yhteisestä ja kansakuntaa luoneesta tragediasta osoittaa ymmärtämättömyyttä sisällissodan ja sen muiston luonteesta: sodan jälkiselvittelyt vankileireineen jättivät jopa syvemmät jäljet kuin suorastaan itse sota, eikä niissä ole kahta yhtä syyllistä osapuolta. Samoin sodan muisto oli kymmeniä vuosia jakautunut valkoiseen ja punaiseen perinteeseen ja muistamiseen, eikä tämä jakautuminen ole täysin hävinnyt vieläkään. Tästä aiheesta on Suomessa harvinaisen paljon tutkimusta, joten ei olisi ollut vaikeaa löytää asiantuntijoita auttamaan aiheen käsittelyssä (ks. esim. Andreas McKeough’n tuore väitöskirja tai Ulla-Maija Peltosen klassikkotutkimukset). Sisällissodan sensitiivinen käsittely edellyttää sekä sodasta kärsineitä että seuraavia sukupolvia jakavan, ei yhdistävän, muiston huomioon ottamista. Eikä sitä voi tehdä juhlarahassa, vaikka kolikollakin on kaksi puolta
(Edit 28.4.: Lisäsin tekstiin päivämäärän, jolloin juhlarahakeskustelu käytiin. Vielä lavastettua teloituskuvaakin ongelmallisempana voi pitää “Globaali oikeudenmukaisuus” -otsikolla varustettua kolikkoa. Noora Kotilainen ja Saara Särmä kirjoittavat hienosti siitä ja kolikkosarjasta kokonaisuutena.)
Bookmark the permalink.

Comments are closed.