Pride on ainakin juhla, kulkue, mielenosoitus ja häivähdys mellakkaa

Mikä Pride oikeastaan on? Suvi Auvinen kirjoitti pari päivää sitten, että Pride on juhla, ei mellakka ja että tämä on hyvä asia. On tietenkin selvästi positiivista, että riittävän monella sateenkaari-ihmisellä on asiat niin hyvin, ettei mellakointiin ole aihetta. Silti käsitys siitä, että Pride olisi pelkästään juhla sivuuttaa Priden monta puolta.

Auvinen kirjoittaa, että Priden syntyhistoria on tärkeää muistaa ja viittaa yleisen, tunnetun myytin mukaisesti Stonewall-mellakkaan. Stonewallin muistossa on tärkeää esimerkiksi rodullistettujen transihmisten merkityksen nostaminen esiin, kuten Turku Pride omassa blogissaan teki. Stonewall on saanut aseman nykyaikaisen sateenkaariliikkeen alkuna ei siksi, että se olisi ollut ainoa tai edes ensimmäinen mellakka, vaan siksi, että liike onnistui mobilisoimaan sen muiston omaan poliittiseen käyttöönsä. Siinä mielessä, kuten Elizabet A. Armstrong ja Suzanna M. Crage hienossa artikkelissaan kirjoittavat, Stonewall oli jo syntyneen liikkeen saavutus, ei sen alkusysäys.

Jatkumo Stonewall Innin ratsiasta New Yorkissa 1969 Helsinki Prideen 2017 on monimutkainen ja kiharainen. Suomalaisen sateenkaariliikkeen yhtenä käännekohtana voi pitää Setan ensimmäistä julkista mielenosoitusta vuonna 1974 – ja se, kuten Stonewallkin, on enemmän liikkeen saavutus kuin sen lähtöpiste. Kertoo sekä sateenkaariliikkeiden kansainvälisyydestä että siitä, miten vähän suomalaisen liikkeen muistot ovat onnistuneet kulkemaan liikkeen sukupolvilta toisille, että nykyisin viitataan ennemmin 1960-luvun lopun Yhdysvaltoihin kuin 1970-luvun alun Helsinkiin, kun etsitään Helsinki Priden lähtökohtia.

Toinen syy Priden kiharaiseen historiaan liittyy sateenkaariliikkeissä(kin) ehkä aina eläneeseen jännitteeseen konservatiivisemman, valtavirtaan sulautumista tavoittelevan (“Olemme aivan kuin te heterot! Love is love!”) suunnan ja radikaalimpien suuntien (“Olemme juuri niin pervoja kuin pelkäsitte! Deal with it!”) välillä. Tämä jännite on läsnä myös Pridessa ja väitän, että sen jännitteen sietäminen tekee Pridesta ison.

Tänä vuonna on keskusteltu siitä, sopivatko Maahanmuuttovirasto ja poliisi Prideen. Auvinen suhtautui ensin poliisin mukanaoloon myönteisemmin, mutta myöhemmin alkoi epäillä, oliko toiveikkuus liiallista. Auvinen kirjoittaa, että Pridelle voivat tulla ne, “joiden toiminnassa Priden arvot näkyvät jollain tapaa”. Riittääkö se, että poliisi täyttää lain vaatimukset viranomaisen velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa? Vai pitäisikö Prideen osallistuvilta vaatia enemmän? Onko Pride-osallistuminen vasta seuraus käytännön toimista yhdenvertaisuuden eteen vai riittääkö, jos se on keskustelun avaus? (Esimerkiksi Tämän kylän homopoika päätyi edellyttämään tekoja ensin.) Riippumatta siitä, mitä mieltä on eri tahojen soveltuvuudesta Pride-marssille, tämä keskustelu kertoo jännitteiden sovittelusta ja sietämisestä ja hakee rajaa sulautumisen ja yhteiskunnan muuttamisen välillä.

Priden sananmukainen merkitys, ylpeys, pitää sisällään myös kääntöpuolensa, häpeän. Se on hämmentävän tuttu monelle, joka elämässään kolhii itseään seksuaalisuutta ja sukupuolta rajaaviin normeihin. Tästä kirjoitettiin keväällä hienoja tekstejä. Häpeä ei ole juhlan aihe, mutta se voi olla mielenosoituksen voimavara. Minulle itselleni Pride on ennen kaikkea mielenosoitus. Vierastan puhetta “kulkueesta”. Siksi suhtauduin ristiitaisesti esimerkiksi viime kesän keskusteluun oikeudesta osallistua Prideen sotilasuniformussa. Puolustusvoimathan totesi, että osallistua saa, koska Pridella ei ole “mielenosoituksellinen lähtökohta“. Vaikka lopputulos oli tavallaan hyvä, perustelu on minusta käsittämätön.

Puhe kulkueesta, samoin kuin juhlasta, on omiaan piilottamaan niitä äärimmäisen poliittisia asioita, joista Pridessa on kyse. Tänä vuonna näitä ovat muun muassa itsemääräämisoikeuteen perustuva translaki ja oikeus kunkin tarvitsemiin sukupuolenkorjaushoitoihin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien turvapaikanhakijoiden asema. Auvinen kirjoittaa siitä, miten liikkeiden on tarpeellista juhlia omia saavutuksiaan. Olen täysin samaa mieltä. Samalla en pysty jakamaan Auvisen ajatusta suoraviivaisesta edistyksestä tai siitä, että joitain perusasioita olisi saavutettu, joten juhlia voidaan, vaikka epäkohtia on. Niin ilmiselvissä perusasioissa on puutteita, että myös mellakkaan olisi monella aihetta. “Kukaan ei oo vapaa ennenkun kaikki on vapaita”, kuten Juudas Kannisto kirjoittaa.

Pride on paitsi mielenosoitus, myös olemassaolon ja näkyvyyden osoitus. Esimerkiksi Sateenkaarinuorena nyt ja ennen -kirjoituskeruuseen osallistuneiden kirjoituksissa näkyy koskettavasti, millainen merkitys Pridella voi olla sinä vuoden ainoana päivänä, jolloin saa näyttää itsensä ja rakkaussuhteensa julkisesti sellaisena kuin ne ovat. Siksi Pride on ilmiselvästi myös juhla ja karnevaali, joka muistuttaa, että asiat voisivat olla toisin vuoden muinakin päivinä.

Pride onnistuu olemaan iso siksi, että se on monille ihmisille merkityksellinen eri syistä. Mutta kukaan meistä ei voi sanoa, mitä Pride todella on.

Bookmark the permalink.

Comments are closed.