Sukupuoli, seksuaalisuus ja Hennalan vankileirin muistaminen – ajatuksia Marjo Liukkosen tutkimuksesta

Marjo Liukkosen väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino 2018) on herättänyt paljon keskustelua historiantutkimuksesta ja erityisesti muistitiedon käytöstä (ks. Agricola-sivuston keräämä lista kirjoituksia ja puheenvuoroja). Liukkonen asettaa tutkimuksensa tehtäväksi selvittää, “miten on mahdollista, että naiset teloitettiin” (s.21) keväällä 1918 Hennalan vankileirillä. Näitä teloituksia Liukkonen kutsuu “Suomen suurimmaksi naismurhaksi” (esim. s. 8). Liukkosen tutkimus kiinnostaa minua sukupuolen ja seksuaalisuuden sekä historian ja muistamisen leikkauspisteiden tutkijana. Sen sijaan sisällissodan tutkija tai sotahistorioitsija en ole, enkä siksi voi arvioida, mitä uutta tarkalleen Liukkosen tutkimus tuo käsitykseen vuoden 1918 sisällissodasta.

Pohdin tässä tekstissä, miten Liukkonen käyttää sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä käsitteitä ja miten nämä liittyvät muistamiseen sekä muistitiedon käyttämiseen menneisyyttä koskevassa tutkimuksessa. Mietin myös, millaisia mahdollisuuksia ja keskusteluja Liukkosen tutkimuksesta avautuu sukupuolen ja seksuaalisuuden historian tutkimukselle sekä millaisia ongelmia havaitsen tutkimuksessa tästä näkökulmasta. Kirjoitukseni on tarkoitettu keskustelun avaukseksi sukupuolihistorian ja seksuaalisuuden historian lähteistä, metodeista ja etiikasta.

Sisällissodan herstory

Esiteltyään aiempaa sisällissodan vankileirejä koskevaa aiempaa tutkimusta, Liukkonen toteaa: “Yleisesti ottaen vuoden 1918 vankileireistä on kirjoitettu paljon mieshistoriaa (history), mutta naishistoria, herstory, puuttuu.” (S. 54, kursivoinnit alkuperäiset.) Tästä syntyy kuva, ettei naisia sisällissodassa olisi tutkittu, vaikka Liukkonen itsekin listaa merkittävän määrän tutkimuksia, jotka käsittelevät aihetta. Naisnäkökulmaiselle tutkimukselle on tietysti ollut syytä: esimerkiksi naisten tarttuminen aseisiin sekä sen seuraukset ovat tärkeä ja monimutkainen tutkimuskohde. Kun kerran naisia sisällissodassa on jo tutkittu, mitä Liukkonen sitten pyrkii tavoittamaan herstory-käsitteen avulla?

Liukkonen kuvaa (s. 54), että herstory-käsitteen toi keskusteluun Robin Morgan vuonna 1970 ja hän määrittelee sen viittavan “miesten kokemuksen yleistämiseen ja naisten marginalisointiin virallisessa historiankirjoituksessa.” Lisäksi, viitaten Marianne Liljeströmin tekstiin, Liukkonen lisää, että naisten mainitseminen ei riitä, vaan “on kuvattava ‘naisen rakentamisen’ salattua prosessia”. Liukkosen tarkoitus on siis kritisoida miesten kokemusta yleistävää ja naisia marginalisoivaa historiaa sekä kuvata “naisen rakentamisen”, siis sukupuolen historiallisen tuottamisen, prosessia.

Herstory-käsite on osa feministisen keskustelun 1970- ja 1980-lukujen vaihetta, jossa pyrittiin löytämään menneisyyden naisia ja nostamaan esiin naisten toimijuutta. Nykyisin sitä näkee käytettävän tutkimuskeskustelussa varsin harvoin. Sinänsä käsitteen ikä ei tietenkään tee siitä ongelmallista, mutta feministisessä tutkimuskeskustelussa käsitteelle esitetyn kritiikin vaikutus on syytä huomioida. Herstory ei ole esimerkiksi käsitteenä erityisen toimiva naisten välisten erojen ja erilaisten kokemusten tavoittamiseen.

Liukkonen on kiinnostunut aivan tietyn naisryhmän, Hennalassa tapettujen punaisten naisten, kokemuksista. Tällöin herstoryn ulkopuolelle jäävät esimerkiksi valkoisten naisten tai sodasta sivussa olleiden naisten kokemukset, vaikka niiden luulisi olevan “naisen rakentamisen” kuvaamiseksi aivan yhtä oleellisia. Liukkonen onkin julkisuudessa asettanut tutkimuksensa kritiikiksi aikaisemmalle “koulukun[nalle], joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa”, siis puheenvuoroksi valkoista historiankirjoitusta vastaan. Liukkonen kuvaa sisällissotatutkimusta aivan kuin varhaisempaa valkoisen historiankirjoituksen vaihetta ei olisi lainkaan olemassa. Kun 1960-luvulta alkanutta tutkimusta käsitellään ilman sen kritiikin kohdetta, menneiden vuosikymmenten voittajien historiaa, syntyy harhaanjohtava kuva, jossa tämä kritiikki olisikin itse osa ”puhtoisten voittajien sankaritarinaa”.

Punaisiin naisiin kohdistunut sukupuolittunut ja seksualisoitu viha on hyvin dokumentoitu Liukkosen tutkimuksessa ja sitä on käsitelty myös jo aiemmassa sisällissotatutkimuksessa. Liukkonen nostaa aiemman tutkimuksen kritiikissään esiin, ettei esimerkiksi vuonna 2009 julkaistussa, tutkimuksen sen hetkistä tilaa koonneessa Sisällissodan pikkujättiläisessä mainita raiskauksia lainkaan. Tämä huomio on tärkeä ja kertoo osaltaan siitä, miten hitaasti naisiin kohdistuvan ja aivan erityisesti seksuaalisen väkivallan kysymykset ovat nousseet (sota)historiassa esiin. Tutkittavaa erityisesti naisten kokemassa väkivallassa edelleen on.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden leikkauspisteitä

Liukkosen sekoittaa ongelmallisella tavalla seksuaalisuuden ja sukupuolen käsitteitä. Liukkonen pohjaa käsitteellistyksensä osin Michel Foucault’n ajatteluun (s. 27), vaikka hän toteaakin, että Foucault puhuu pikemmin seksuaalisuudesta kuin sukupuolesta. Tällä kohdin näyttää, että Liukkosen käyttämä Foucault-suomennos on aiheuttanut hänelle sekaannusta. Seksuaalisuuden historian suomennoksessa ranskan sanan sexe käännökseksi on valittu sukupuoli, ei seksi, joka usein olisi täsmällisempi ilmaus (tästä lisätietoa Tuija Pulkkisen artikkelista, jota ilman mielestäni Seksuaalisuuden historian suomennosta ei kannata lukea).

Liukkonen hämmentää käsitesoppaa kirjoittamalla itse “sukupuolielämästä” (esim. s. 221) tarkoittaessaan ilmeisesti seksuaalisuutta ja seksiä. Liukkosen havainnot siitä, miten punaisiin naisiin suhtauduttiin, kärsivät sukupuolen ja seksuaalisuuden käsitteiden erittelemättömyydestä. Kuten Liukkonen kirjoittaa, punaisiin naisiin liitettiin yhtäältä käsitys holtittomasta seksuaalisuudesta sekä toisaalta ajatus naisten aseman ylittämisestä ja pyrkimisestä yhtä hyväksi kuin miehet (esim. s. 136). Nämä molemmat käsitykset olivat osa punaisista naisista luotua viholliskuvaa, mutta ne eivät ole sama asia. Seksuaalisuuden ja sukupuolen huolellisemmalla erottamisella Liukkonen olisi kenties päässyt pidemmälle siinä, millainen naisviha punaisiin naisiin kohdistui ja miten heidän toiseuttamisensa avulla “naista rakennettiin”.

Liukkonen käsittelee naisten seksuaalisuutta heteroseksuaalisessa kehyksessä. Liukkonen toteaa, ettei muistitieto sisällä vihjeitä lesbosuhteista (s. 190). Tämä tieto ei ole kovin yllättävä, koska usein vihjeet naisten välisistä suhteista kuten muustakin queer-menneisyydestä pitää lukea rivien välistä tai erilaisia epäsuoria tietoja yhdistellen – ja silloinkin usein käsiin jää enemmän mahdollisuuksia kuin varmuuksia jostain todella tapahtuneesta.

Queer-tutkijan katseella Liukkosenkin aineistoista voisi löytyä jotain, mistä kiinnostua, jos haluaa etsiä seksuaalisuuden ja sukupuolen rajanylittäjiä. Liukkonen mainitsee Antti Karoliinan, sukupuoleltaan epäselväksi jääneen henkilön (s. 186–187, s. 273 Liukkonen kuvaa Antti Karoliinan intersukupuoliseksi ilman sen kummempaa selitystä). Myös Liukkosen käsittelemiä naisten kirjeitä, joissa kirjoittajat ilmoittavat olevansa nyt miehiä (esim. s. 167), voisi tulkita queerimmin kuin Liukkosen emansipaatiokehyksen kautta, jossa naisten vapautuminen ilmeisesti toteutuu mieheksi identifioitumisen kautta.

Muistettu ja kerrottu naisten vankileiri

Miksi naiset eivät kerro mahdollisista naisten välisistä suhteista? Entä miksi niitä ei löydy, toisin kuin seksuaalisen väkivallan kuvauksia, joista naiset myös vaikenevat, myöskään punaisten miesten tai valkoisten muistelmista? Liukkosen tutkimus sisältää paljon otteita punaisten naisten (ja herstory-näkökulmaan liittyvä naisten äänien esiin tuomisen ajatus huomioiden hämmentävän paljon myös miesten) muistitiedosta.Monet Liukkosen käyttämät lainaukset ovat peräisin Kansan Arkiston sekä Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmista. Ne on kerätty osana työväenliikkeiden omaa muistelutyötä ja sisällissodan punaisten muiston säilyttämistä. Tällöin kertomuksissa korostuvat aatteellisuuden ja omien kunnollisuuden sekä valkoisten hirmutöiden kuvaukset. Onko aatteellisen työväenliikkeen muistelun kehys ollut liian ahdas esimerkiksi naisten välinen läheisyyden muistelemiseeni? Vai onko niin, ettei naisilla ollut lainkaan sanoja mahdollisten läheisyyden kokemusten kuvaamiseksi?

Liukkonen käsittelee lyhyesti muistitietotutkimuksen teoreettisia ja metodisia kysymyksiä tutkimuksensa alussa, muttei esittele käyttämiään muistitietositaatteja tai niiden kertojia käsitellessään tutkimuksensa tuloksia. Lukija voi toki tarkastaa lähdeviitteistä, mistä kokoelmasta mikin sitaatti on peräisin ja aineiston kuvauksesta löytyy lyhyet esittelyt käytetyistä kokoelmista. Näissä esittelyissä ei kuitenkaan kerrota, kuka muistitiedon on kerännyt, milloin ja mihin tarkoitukseen. Nämä tiedot ovat oleellisia muistitiedon tutkimuskäytön kannalta.

Liukkonen käyttää punaisen muistitiedon ohella myös kokoelmaa, joka käsittelee sotaa valkoisesta näkökulmasta, eli Vapaussodan rintamamiesliiton vapaussotamuistelmia (kuvailtu s. 42). Tämä kokoelma on kiinnostava dokumentti siitä, miten valkoisten (miesten) keskuudessa on muisteltu punaisia (naisia). Liukkonen lukee esimerkiksi tästä kokoelmasta kuvauksia valkoisten miesten kokemasta kateudesta, kun saksalaiset sotilaat olivat punaisten naisten suosiossa ja käyttää tätä sivuuttamista myös yhtenä naismurhatulkinnan perusteluna (esim. kuvaaja s. 265). Naisten välinen läheisyys olisi voinut näyttäytyä miesten näkökulmasta uhkana tai kilpailuna, mikäli miehet olisivat sen tunnistaneet. Todennäköisesti vuonna 1918 Suomessa (nykykäsittein) lesbosuhteiden mahdollisuus ei kuitenkaan ole tunnistunut, minkä vuoksi sitä ei myöskään muistitiedosta löydy (homoseksuaalisuuden tulosta suomalaiseen keskusteluun ks. Sandra Hagmanin tutkimus sekä lesboudesta erityisesti Antu Soraisen tutkimus).

Myös tämän vapaussotamuistelmien kokoelman käyttäminen nimenomaan muistitietona, kuvauksena siitä, miten sisällissodasta on sen jälkeisinä vuosikymmeninä voittajien puolella kerrottu, olisi voinut tukea Liukkosen argumenttia naismurhasta ja naisiin kohdistuneesta vihasta. Nyt Liukkonen käyttää muistitietoa muistelmia sen kuvaamiseen, mitä vankileirillä tapahtui, eikä käsittele, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet muisteluun. Esimerkiksi Liukkonen arvioi, että valkoiset tuskin liioittelivat surmattujen määrää (s. 213), vaikka toisille valkoisille 1930-luvulla kerrotuissa muistoissa tämä vaikuttaa suorastaan todennäköiseltä. Liukkonen jättää kertomisajankohdan huomiotta, vaikka ajankohdan poliitisen hengen arviointi olisi saattanut tukea argumenttia valkoisen voittajien totuuden kestävyydestä ja naisvihan pysyvyydestä.

Muisteluista löytyviä kuvauksia naisvihasta ja naisiin kohdistetusta väkivallasta olisi voinut käyttää todisteena siitä, että valkoisten voittajien puolella nämä teot olivat kehuskelun aihe ja tällä tavoin osa vielä muisteluaikansakin sukupuolen tuottamisen materiaalia. Sillä punaisiin naisiin kohdistunut viha oli todellinen, kuten oli myös naisiin sisällissodassa ja sen jälkeen kohdistunut väkivalta. Sisällissodan tapahtumien, jälkiseurausten, muiston ja unohtamisen tutkimus on tärkeää myös sen ymmärtämiseksi, miten ne ovat muokanneet suomalaisia sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevia käsityksiä.

Marjo Liukkonen (2018) Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino.

Muut lähteet

Fingerroos, Outi & Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas & Varpio, Yrjö (2009) Sisällissodan pikkujättiläinen. WSOY.

Hagman, Sandra (2016) Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Gaudeamus.

Liljeström, Marianne (2004) Useful Selves. Russian women’s autobiographical texts from the postwar period. Aleksanteri Institute. (Liukkosen viite s. 54 johtaa tarkkaan ottaen toiseen Liljeströmin teokseen, mutta sen viitattu sivu käsittelee aivan muita aiheita, joten oletan, että viite on tarkoitettu tähän teokseen. Liljeström ei käytä ainakaan tässä Liukkosen viittaamassa kohdassa herstory-käsitettä.)

Morgan, Robin (1970) Introduction. The Women’s Revolution. Teoksessa Morgan, Robin (toim.) Sisterhood is Powerful. An Anthology of Writings from the Women’s Liberation Movement. Vintage Books. xiii−xl. (Liukkonen ei viittaa Morganin tekstiin esitellessään herstory-käsitteen. Morgan mainitsee herstory-käsitteen kerran, sivulla xxxvi, kun hän kuvaa naisliikkeen historiallista roolia.)

Pulkkinen, Tuija (1999) Seksistä sukupuoleen. Eroon seksistä pohjoismaisittain eli Foucault-käännösten politiikkaa. Tiede ja edistys 24 (1), 61–64.

Sorainen, Antu (2005) Rikollisia sattumalta? Naisten keskinäistä haureutta koskevat oikeudenkäynnit 1950-luvun Itä-Suomessa. Helsingin yliopisto.