Homona hyvinvointivaltiossa: Arne Nilssonin muistelmat

Sosiologi, erityisesti Göteborgin homohistoriaa tutkinut, Arne Nilsson kuvaa 2016 muistelmissaan Bög i folkhemmet: En memoar (2016) lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Nilssonin muistelmat välttävät sekä yksinkertaisen kaapistatulokertomuksen että historian käsittämisen lineaarisena vapautuskertomuksena. Hän kuvaa lapsuutta toisen maailmansodan jälkeisellä göteborgilaisella työväenluokan asuinalueella sekä göteborgilaista ja kansainvälistä nuoruutta 1960- ja 1970-luvuilla. Nilssonin muistelmat välittävät tunteen  kaksinkertaisesta vieraudesta ja mihinkään kiinnittymisen vaikeudesta työväenluokasta tulevana akateemisen koulutuksen hankkivana homomiehenä.

Vaikuttavinta Nilssonin muistelmissa on, miten hän kuvaa seksuaalisuuden, sukupuolen ja luokan monitasoista yhteenkietoutumista aikuistuvan homomiehen elämässä ruotsalaisessa kansankodissa. Nilsson kuvaa luokkaretkeään pois göteborgilaisesta työväenluokasta ja toisaalta osoittaa, miten hyvinvointivaltion vaikutus homoelämän mahdollisuuksiin on ollut myös ristiriitainen.

Nilsson kertoo, miten hän sai tietää vasta omien tutkimustensa kautta, että vain paria vuosikymmentä aiemmin miesseuraa etsivien miesten yhteisöt Göteborgissa olivat olleet paljon moninaisempia kuin ne anonyymiin ja hiljaiseen seksiin perustuvat, joihin hän löysi tiensä 1960-luvun loppupuolella. Kansankodin uudet asuinalueet paransivat sodan jälkeen työväenluokan asuinolosuhteita, mutta samalla ne kiinnittivät miehet tiukemmin ydinperheen piiriin esikaupungeissa. Aiemmissa ahtaissa työväenluokan asunnoissa tilaa oli vähän, mistä syystä miehet viettivät enemmän aikaa kaupungilla toisten miesten seurassa. Nilsson on omassa tutkimuksessaan kuvannut miesten yhteisöjä, jotka koostuivat yhtäältä ”sellaisista” (såna) sekä ”oikeista miehistä” (riktiga karlar). Myös Nilssonin omat muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan osoittavat, miten homous näyttäytyi sukupuolisena erilaisuutena, kyvyttömyytenä tai haluttomuutena olla oikea poika tai oikea mies.

Nilsson nostaa esiin myös koulun merkityksen. Nilsson kävi koulunsa rinnakkaiskoulujärjestelmässä, mistä syystä hänen koulupolkunsa etääntyi työväenluokkaisesta naapurustosta oppikouluun siirryttäessä. Uusi koulu aloitti Nilssonin luokkaretken keskiluokkaan, mutta samalla se avasi hänelle tilaa sellaiseen mieheyteen, jonka hän koki työväenluokkaisen maskuliinisuuden kanssa yhteensovittamattomaksi. Nilsson pohtiikin lukuisia kertoja, miten erilaiseksi hänen elämänsä olisi voinut muodostua peruskoulun tulon jälkeen, kun hän ei olisi päässyt yhtä aikaisin pois oman naapurustonsa yhteisöstä ja sen tarjoamista maskuliinisuuden malleista.

Suomalaiselle lukijalle on mielenkiintoista Nilssonin kuvaamat Göteborgin sujuvat ja vaivattomat yhteydet muualle Eurooppaan. Kansainväliset verkostot ja eri puolilta Eurooppaa tulevien miesten kohtaaminen tuntuvat Nilssonin elämäntarinassa täysin luonnollisilta ja itsestään selviltä asioilta. Nilssonin pohdinnat luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteämistä sekä kansainvälisen liikkuvuuden vaivattomuudesta osoittavatkin hänen tarinansa erityislaatuisuuden: se on nimenomaan työväenluokkaisen homomiehen tarina Etelä-Ruotsista ja vieläpä sellaisen miehen, jolle koulunkäynti ja opiskelu ovat tarjonneet mahdollisuuden murtautua ulos oman yhteisönsä rajoitteista. Naiselle tai toisenlaiselle miehelle vastaavat mahdollisuudet eivät olleet välttämättä avoinna, eivätkä Kööpenhamina, Berliini tai muut suurkaupungit olleet yhtä lähellä edes Tukholmaa. Kiinnostavaa kirjan kuvauksessa Göteborgin homoelämästä on myös lesbonaisten lähes täydellinen poissaolo. Puskat, vessat ja kadut ovat miesten maailma ja ne yhteisöt, joissa Nilsson liikkuu, muodostuvat lähinnä homomiehistä ja heteronaisista.

Nilssonin muistelmat käsittelevät viehättävästi myös muistamiseen ja kertomiseen liittyviä kysymyksiä, erityisesti, kun muistelija itse on tutkija. Jo kirjan alussa Nilsson korostaa kirjoittavansa siten miten muistaa asioiden tapahtuneen, mikä ei välttämättä ole sama asia kuin miten ne tapahtuivat tai miten joku toinen ne muistaisi. Lisäksi hän kietoo omat muistonsa tutkimuksiinsa ja muiden kirjoituksiin ja osoittaa, miten tutkimus voi olla väylä myös oman menneisyyden tulkitsemiseen.

Arne Nilsson: Bög i folkhemmet: En memoar. Atlas, 2016.