Francis Fukuyaman viimeinen mies
Luin lomalla Francis Fukuyaman vuonna 1992 julkaistun kirjan End of History and the Last Man (suom. Historian loppu ja viimeinen ihminen, WSOY 1992). Fukuyama väitti, että kylmän sodan loppuessa kapitalistinen liberaalidemokraattinen järjestelmä on voittanut ja samalla ideologioiden kamppailun tuottama Historia isolla alkukirjaimella on päätöksessä. Tämä ajatus löysi aikanaan paljon vastakaikua. Se tuntui tavoittavan tuolloin käynnissä olleen muutoksen laajuuden. Viime aikoina teesiin historian lopusta on toisinaan palattu, osin Fukuyaman viime vuonna ilmestyneen Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment -kirjan vuoksi, osin siksi, että jotkut (kuten Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa) ovat muistelleet 1990-luvun optimismia, kylmän sodan päättymistä ja liberaalidemokratian voittokulkua. Näissä kommentaareissa on tapana todeta, ettei historia sitten päättynytkään.
Itseäni ajatus historian lopusta on pitkään häirinnyt. Olen toki ymmärtänyt, ettei Fukuyama tarkoittanut, että tapahtuminen loppuisi ja olen tietoinen, että ajatus historian lopusta löytyy monista filosofisista ja uskonnollisista järjestelmistä. On myös syytä todeta, ettei Fukuyama visioi liberaalidemokraattisen kapitalismin voitosta nopeaa tai edes suoraviivaista, vaikka näin on toisinaan hänen teesiään tulkittu. Hänen tulkintansa mukaan on aivan mahdollista, että monet maat pysyvät vielä pitkään Historiassa, eli niissä ideologinen kamppailu jatkuu ja vallalla on jokin muu järjestelmä kuin liberaalidemokratia. Samoin liberaalidemokraattisten valtioiden ”taantuminen” diktatuuriin tai johonkin muuhun järjestelmään on täysin mahdollista.
Sen sijaan Fukuyama väittää, ettei ole olemassa ihmisille parempaa järjestelmää kuin kapitalistinen liberaalidemokratia. Fukuyaman mukaan tämä järjestelmä yhdistää parhaiten ihmisluonnon vaatimukset, yhtäältä tarpeiden ja halujen (materiaalisen) tyydytyksen ja toisaalta aivan yhtä tärkeän kaipuun vertaisilta saatavaan tunnustukseen. Silti ajatus siitä, että ihmiskunta olisi saavuttanut itselleen täydellisen järjestelmän ja jatkossa kaikki ongelmat olisivat ratkaistavissa vain tämän järjestelmän reunaehtojen sisällä, ja vielä, että me eläisimme tässä järjestelmässä, tuntuu edelleen uskomattoman itsekeskeiseltä ja arrogantilta.
Fukuyama esitti alun perin teesinsä historian lopusta artikkelissaan End of History? vuonna 1989, siis juuri reaalisosialismin mullistusten ollessa käynnissä. Kolme vuotta myöhemmin julkaistussa kirjassa onkin kiinnostavaa, millä tavalla Fukuyama kommentoi artikkelinsa herättämää keskustelua. Hänen mukaansa artikkelia seuranneessa debatissa ehdotettiin kyllä erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, jotka saattaisivat uhata liberaalidemokratian voittoa, mutta kukaan keskustelija ei esittänyt järjestelmää, jota olisi itse pitänyt liberaalidemokratiaa parempana (s. 347-348, alaviite 10). Tässä mielessä Fukuyaman kirja tavoittaakin ehkä jotain oleellista omasta ajastaan: niissä − oletettavasti englanninkielisissä, länsimaisissa ja koulutetuissa − piireissä, joissa Fukuyaman kirjasta keskusteltiin, liberaalidemokratialle ei todella tuntunut olevan vaihtoehtoa.
Vuonna 2019, kolmekymmentä vuotta Fukuyaman alkuperäisen artikkelin julkaisemisen jälkeen, on helppo nähdä syitä, miksi historia ei kuitenkaan loppunut liberaalidemokraattiseen kapitalistiseen järjestelmään. Kiinnostavasti Fukuyama kyllä noteeraa ainakin osan näistä syistä kirjassaan, mutta ohittaa niiden vaikutuksen omalle tulkinnalleen. Ilmeisin koskee ympäristökriisin merkitystä ja Fukuyaman teesin totaalista ihmiskeskeisyyttä: vaikka liberaalidemokratia olisikin ihmisille paras järjestelmä, onko se maailmalle paras?
Fukuyama viittaa useamman kerran kirjassaan ilmaston lämpenemiseen ja muihin ympäristöongelmiin. Hän ohittaa enimmäkseen mahdollisuuden siitä, että ympäristökriisi ei olisi ratkaistavissa kapitalistisen liberaalidemokratian puitteissa. Naiivisti Fukuyama jopa esittää, että demokratia on hyvä suoja ympäristön tuhoa vastaan, koska ihmiset haluavat sekä toimivaa taloutta että puhdasta ympäristöä (s. 114). Näin tosiaan voikin olla suhteellisen yksinkertaisten ja paikallisten ongelmien kohdalla, joissa asukkaat saattavat hyvinkin onnistua estämään esimerkiksi lähivesistöjensä pilaantumisen. Mutta ilmastonmuutoksen kaltaisen globaalin, systeemisen sekä pitkään varsin hitaasti etenevän katastrofin kohdalla ei ole mitenkään sanottua, että liberaali, edustuksellinen demokratia olisi erityisen ketterä ratkaisemaan ongelmaa, joka uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta.
Toinen kiinnostava mahdollinen este historian lopulle paljastuu Fukuyaman teoksen alkuperäisestä nimestä: “historian loppu ja viimeinen mies”. Fukuyaman teos on aikansa lapsi siinä mielessä, että hän käyttää enimmäkseen, joskaan ei aivan johdonmukaisesti, he-persoonapronominia ja man-sanaa viittaamaan ihmisiin yleisesti. Nykylukijan silmiin tämä aikanaan neutraali kielellinen valinta saa tekstin vaikuttamaan sukupuolittuneelta. Samalla herää kysymyksiä siitä, millä tavoin sukupuoli näkyy tekstissä, joka ei käsittele sukupuolta. Fukuyama ei huomioi lainkaan sukupuolta rakenteena, eikä pohdi, mitä sukupuolen merkityksen ajattelu voisi tarkoittaa historian loppumiselle tai jatkumiselle.
Fukuyama viittaa sukupuoleen lähinnä, kun hän listaa vielä liberaalidemokratioissa ratkaisemattomia kysymyksiä. Näissä kohdissa Fukuyama rinnastaa naiset erilaisiin vähemmistöihin, joiden aseman parantamisen tarve on yksi esimerkki siitä, ettei historian loppuminen tarkoita politiikan loppumista liberaalidemokratioissa. Kirjansa loppupuolella tosin Fukuyama varoittaa, että ”liiallisen” tasa-arvon tavoittelu saattaa uhata liberaalidemokratiaa − teesi, jota hän ilmeisesti jatkaa uudessa kirjassaan. Fukuyama ohittaa aivan lyhyesti (s. 137-138) mahdollisuuden, että feministinen ajattelu, kuten hän sen melko essentialistisesti ymmärtää, onkin oikeassa: jos menneisyyden yhteiskunnat ovatkin kaikki olleet patriarkaalisia, on mahdollista, että ”ihmisyyden naisellisen puolen vapauttaminen” tuottaisi matriarkaalisia yhteiskuntia. Tällöin olisi Fukuyaman mukaan ilmeistä, ettei historia olisi vielä päätöksessään.
Francis Fukuyama: The End of History and the Last Man. Twentieth Anniversary Edition. Penguin Books, 2012.